Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Kesänäyttely

Vuoden 2018 kesänäyttelyssä kuvataan "Elämää 1918" ja vuoteen liittyviä tapahtumia

- Kansalaissota ja elämää ennen sotaa työväentaloilla ja -yhdistyksissä
- Sodan loppuvaiheet ja vankileirit
- Riihimäen valtaus ja vankileiri
- Elämää kansalaissodan jälkeen

Näyttelyn avasi 6.5.2018 kansanedustaja Ville Skinnari. Näyttely on esillä koko museokauden syyskuun loppuun asti.

 Elämää 1918 - näyttelyn taustaa

Suomessa oli vuonna 1905 muodostunut kansallinen yhteisrintama suuriruhtinaskunnan autonomian eli itsehallinnon kavennuksia vastaan. Venäjän hallituksen painostamiseksi aloitettiin marraskuussa 1905 suurlakko. Tuloksena oli venäläistämispolitiikan keskeytyminen ja vuonna 1906 yleiselle ja yhtäläiselle vaalioikeudelle rakentuva kansanedustuslaitos, Suomen eduskunta. Suomi oli 1900-luvun alussa, eduskuntauudistuksen jälkeenkin, luokkayhteiskunta, jota leimasivat jyrkät sosiaaliset erot ja paikallistasolla poliittinen eriarvoisuus.

Työelämän säännöt olivat vanhoillaan. Heikoin asema oli maatyöläisillä. Työpäivät alkoivat aamuvarhaisella ja päättyivät iltamyöhään. Ravinto oli niukkaa ja palkat alhaisia. Lisää jännitettä yhteiskuntaan toi maailmansodan puhkeaminen vuonna 1914. Pahinta oli elintarvikkeiden hintojen nousu. Viljan tuonti romahti ja lisäksi kotimaassa kävi vuonna 1917 kato. Köyhä kansa oli joutumassa nälänhädän partaalle. Työväenpuolueeseen ei enää uskottu, ammattiyhdistysliikkeeseen kyllä.

Suomen yhteiskunta oli vuonna 1917 hajoamispisteessä. Syksyllä elintarvikepula paheni, hinnat nousivat, säännöstely tiukkeni, tuottajilta pakko-otettiin elintarvikkeita, työttömyys lisääntyi ja varsinaista nälkääkin esiintyi, etenkin kaupungeissa. Mellakat lisääntyivät, ja kun sotatila päättyi, lakoista tuli taas sallittuja.

Kun valtiopäivät oli 13. marraskuuta 1917 avattu, Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto julisti seuraavana päivänä suurlakon koko maahan. Lakon alkuperäiset tavoitteet hautautuivat järjestyshäiriöihin, laittomiin pidätyksiin, kotitarkastuksiin ja veritekoihin.

Eduskunta hyväksyi 17.11.1917 alun perin sosialidemokraattien vaaleja varten esittämän Me vaadimme -julistuksen, joka sisälsi vaatimuksen kahdeksan tunnin työpäivästä ja kunnallislakiuudistuksesta ja määräsi kunnallisvaalit demokraattisiksi.
Näiden lakien hyväksymisestä huolimatta suurlakko jatkui vielä muutaman päivän, sillä työväki vaati myös parempia palkkoja. 

Suurlakko muutti ratkaisevasti työväen järjestyskaartien luonnetta. Ne radikalisoituivat poliittisesti ja alkoivat irtautua sosiaalidemokraattisen puolueen ohjauksesta. Niistä tuli punakaarteja.

Kansalaissota - punaiset ja valkoiset

Kansalaissota käytiin Suomen senaatin eli hallituksen ja sitä vastaan kapinoineen Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä 27.1. – 15.5.1918. Senaatin asevoimina olivat valkoiset joukot ja kansanvaltuuskunnan joukkoina Suomen Punainen Kaarti eli punaiset.

Kansalaissodan on katsottu alkaneen 27.tammikuuta 1918. Punaisten puolella nostettiin punainen lyhty Helsingin Työväentalon torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi 26. tammikuuta 1918 illalla klo 23. Punakaartin liikekannallepano alkoi 27. tammikuuta, ja seuraavana yönä punakaarti miehitti Helsingin tärkeimmät kohteet.

Suojeluskunnat alkoivat 28. tammikuuta riisua venäläistä sotaväkeä aseista Etelä-Pohjanmaalla. Sodan varsinainen rintamalinja syntyi vasta noin kuukautta myöhemmin.

Punaiset hallitsivat Etelä-Suomea, valkoiset Keski- ja Pohjois-Suomea. Molempien osapuolten sotilaallinen vahvuus oli noin 80 000 sotilasta. Venäjä tuki suomalaisia punaisia pääosin luovuttamalla punakaarteille aseita. Saksan armeija tuki valkoisia hyökkäyksellä Etelä-Suomeen, noin 13 000 sotilaan vahvuisin joukoin. Saksa liittyi sotaan vasta huhtikuussa.

Punaisten hyökkäysvaihe helmikuussa 1918 päättyi lähes täydelliseen epäonnistumiseen. Sodan ratkaisutaistelut käytiin Etelä-Suomen kaupungeissa maalis-huhtikuussa 1918. Valkoiset joukot valtasivat Tampereen ja Viipurin. Saksalaiset joukot valtasivat Helsingin ja Lahden.

Sodan nimet – kansalaissota ja muut

Sodalle on annettu erilaisia nimiä, jotka heijastelevat eri historiallisten ajankohtien valtapoliittisia ja yhteiskunnallisia suuntauksia sekä ideologisia painotuksia. Kaikki 1918-sodasta käytetyt nimet ovat joltakin kannalta oikeita.

Vallankumous oli vuoden 1918 sodan ensimmäisiä nimityksiä kansanvaltuuskunnan puolella. Punainen osapuoli kutsui sotaa myös luokkasodaksi ja kapinaksi, lisäksi vapaustaistelu -nimeä käytettiin esimerkiksi punakaartilaisten kuolinilmoituksissa ja hautajaisissa.

Kansalaissota -nimeä käytettiin sodan aikana yleisesti molemmin puolin rintamaa. Valkoiset käyttivät lisäksi nimiä punakapina ja kapina. Sodan loppuvaiheessa ja sen jälkeen voittajien puolella alettiin korostaa sodan kansallista luonnetta vapaussotana Venäjää ja sen tukemia punaisia vastaan.

Vuoden 1918 tapahtumat on neutraali ilmaisu, jonka etuna on se, että siihen voidaan sisällyttää varsinaisen sodan ohella myös sitä edeltänyt kehitys ja sitä seurannut jälkiselvittely. 

Osassa historiantutkimusta sotaa kutsutaan nykyisin pääasiassa sisällissodaksi, joka sopii paremmin myös kansainväliseen käytäntöön. Keskusteluun voidaan ottaa uusiakin nimiä kuten itsenäisyyssota. Olihan Suomen itsenäisyys kummankin puolen tahto, vaikka yksimielisyyttä sen sisällöstä ei sodan aikana oltu vielä saavutettu.

Sodan loppuvaiheessa noin 10 000 punakaartilaista ja heidän perheenjäsentään pakeni Neuvosto-Venäjälle. Sodan päätyttyä 15. toukokuuta 1918 vangittuna oli 76 000 punavankia. Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa 1918 vapautettiin joko välittömästi tai kuulustelujen jälkeen muutamia tuhansia vankeja, mutta heitä myös teloitettiin vielä kesäkuussa. Lopulta vankileireillä oli noin 74 000–76 000 punavankia.

Valkoinen armeija ja senaatti päätyivät toimintaperiaatteeseen, jonka mukaan jokaisen vangin tapaus oli tutkittava erikseen, ja että heidät pidettäisiin vangittuina tuomioon saakka. Päätös johti yhdessä vuoden 1918 sodan aiheuttaman vakavan elintarvikepulan kanssa korkeaan vankileirikuolleisuuteen.

Kansalaissota Riihimäellä

Punakaartin päällikkö Efraim Kronqvist.
(Kuva: Riihimäen kaupunginmuseo)Punakaartin päällikkö Efraim Kronqvist. (Kuva: Riihimäen kaupunginmuseo)Riihimäen punakaarti

Kun työväenliike alkoi radikalisoitua ensimmäisen maailmansodan loppuvuosina, Riihimäen Työväenyhdistys vastusti johdonmukaisesti kumoussuunnitelmia, Sosialidemokraattisen puolueen tapaan.

Vuoden 1917 aikana työväenyhdistykseen virtasi runsaasti jäseniä. Uusista jäsenistä kumouksen kannattajia oli valtaosa. Riihimäen työväen järjestysvaliokunta muodosti järjestyskaartin 24. lokakuuta. Punakaarti oli järjestyskaartin sisärengas, joka aseistettiin loka-marraskuussa.

Työväenyhdistys hyväksyi kaartin perustamisen marraskuun alussa. Kansalaissodan sytyttyä Riihimäen työväen vallankumouksellisen neuvoston puheenjohtajana oli yhdistyksen puheenjohtaja J. Jokinen. Punakaartin johtajana oli Efraim Kronqvist. 

Helmikuun 7. päivän raportin mukaan Riihimäen punakaartin vahvuus oli 1000 miestä, joista aseissa n. 600.

Punakaartilaisia ja venäläisiä sotilaita Riihimäen työväentalon edustalla 1917. 
(Kuva: Riihimäen kaupunginmuseo)Punakaartilaisia ja venäläisiä sotilaita Riihimäen työväentalon edustalla 1917. (Kuva: Riihimäen kaupunginmuseo)

Punaisten tykki Patastenmäessä. 
(Kuva: Riihimäen kaupunginmuseo)Punaisten tykki Patastenmäessä. (Kuva: Riihimäen kaupunginmuseo)

Riihimäen työväenyhdistyksen jäsenet jakautuivat vallankumoukseen suhtautumisen mukaan maltilliseen ja jyrkkään ainekseen, maltilliset olivat vähemmistössä. Kun punakaartin perustaminen hyväksyttiin, jäi työväenyhdistys kaartista erilleen eikä voinut vaikuttaa siihen kuin yksityisten, kaartiin liittyneiden jäsenten kautta.

Punakaartin tavoitteeksi asetettiin työväestön oikeuksien suojelu mahdollisilta porvarillisten järjestöjen hyökkäyksiltä. Tammikuun 14 päivänä 1918 pidettiin kokous suuremman osanoton saamiseksi järjestökaartiin. Parempaa yhteisymmärrystä kaivattiin myös. Yleinen työväenkokous käsitteli punakaartia ja aseellista toimintaa 26.1.1918. Kun kansalaissota alkoi, virta tempaisi mukaansa ja loppujen lopuksi vain harvat jättäytyivät kumousliikkeen ulkopuolelle. 

Keskeisen sijainnin vuoksi Riihimäelle sijoitettiin yksi punakaartin piiriesikunta. Se sijaitsi asemarakennuksessa. Riihimäeltä lähetettiin viimeiset miehet rintamalle 16.3. Kylään jäi Rautatieläisliiton ja Veturimiesliiton osastojen toimesta perustettu Riihimäen rautatiekomppania, 50 miehinen ratsujoukko ja tykki- sekä Riihimäelle muualta tulleet kuularuisku-osastot. Junat kulkivat komppanian komennossa.

Punakaartin komppaniat suorittivat Riihimäellä vartiopalvelusta. He vartioivat työväentaloa, pankkeja, osuuskauppaa, puhelinkeskusta, lennätinlaitosta, lähistön rautatiesiltoja ja rataosuuksia. Kaarti siis miehitti kyseiset paikat. Muu toiminta oli Riihimäellä ja ympäristössä oli kotitarkastusten tekemistä, elintarvikkeiden ja hevosten takavarikoimista, ampuma- ja muita harjoituksia.

Riihimäen valtaus

Kenraali von Goltzin johtama, Itämeren divisioonaksi kutsuttu, vajaa kevyt divisioona nousi huhtikuun alussa maihin Hankoon. Divisioona eteni Hangosta kohti Helsinkiä ja valloitti sen 12.–13. huhtikuuta. Helsingin jälkeen tavoitteena oli edetä radan vartta Hyvinkään ja Riihimäen kautta Hämeenlinnaan, jonka he valtasivatkin 26.4.

Sitä ennen, sunnuntaina 21.4. aamupäivällä, saksalaiset olivat vallanneet Hyvinkään. He lähtivät tiedusteluluontoisesti kohti Riihimäkeä Herajoen suuntaan, jonne he tulivat illalla. Punaiset olivat tyhjentäneet kylän, mutta eivät olleet kaukana vaan Riihimäelle vievän tien varrella taisteluasemissa.

Punaisten panssarijuna.
(Kuva: Työväen Arkisto)Punaisten panssarijuna. (Kuva: Työväen Arkisto)Riihimäeltä varustettiin panssarijuna ratalinjaa tulevia saksalaissotilaita vastaan. Saksalaisilla oli lyhyt taistelu panssarijunaa vastaan Kerkkolassa, nykyisessä Monnissa. Aamulla saksalaisten eteneminen jatkui. Yksi saksalainen karabinieerirykmentti lähti kohti Riihimäkeä Erkylän kautta. Riihimäelle oli edellisen päivän aikaan tullut runsaasti pakolaisia ja kaartilaisia. Ratapihalla oli paljon liikettä, tavaraa ja pakoon yrittäviä ihmisiä, niin siviilejä kuin punakaartilaisiakin. He eivät päässeet eteenpäin kun saksalainen pioneeriryhmä oli Hikiällä katkaissut Lahden radan.

Saksalaiset aikoivat häiritä ratapihan toimintaa. 75 mm vuorikanuunan ensimmäinen laukaus meni aseman yli Patastenmäen kalliolle. Kolmas ammus osui junanvaunuun, jonka sisältönä oli räjähdysaineita. Vaunu oli nykyisen Patastenmäen sillan paikkeilla. Seurasi valtava räjähdys, joka aiheutti hirmuisen tuhon ja sekasorron ratapihalla ja koko asemakylässä. Räjähdyksen äänen kerrotaan kuuluneen Hämeenlinnaan saakka.

Valtauksessa kuoli saksalaisia 5 ja haavoittui 11. Punaisia kuoli todennäköisesti 60-100.

Saksalaiset perustivat lyhytaikaisen varuskunnan Riihimäelle sen keskeisen sijainnin vuoksi. Joukot majoittuivat Rautatien kansakoululle, koska varuskuntaan perustettiin vankileiri. Viimeiset saksalaisjoukot poistuivat Riihimäeltä kesäkuun alussa.

Riihimäen vankileiri

Riihimäen vankileiri oli yksi suurimmista sotavankileireistä. Se sijaitsi venäläisiltä tyhjäksi jääneellä kasarmialueella ja rakennuksissa. Enimmillään, syksyllä 1917, varuskunnassa oli 4 000 sotilasta. Suomen itsenäistymisen myötä venäläisten joukkoja alkoi poistua maasta. Venäjän joukoilleen helmikuussa 1918 antaman määräyksen mukaan Venäjän sotilasomaisuus oli sisällissodan vuoksi evakuoitava Venäjälle tai annettava Suomen kansanvaltuuskunnalle tai suoraan punakaartille.

Riihimäen punakaarti sai venäläisiltä kasarmirakennukset ja rykmentin omaisuuden hallintaansa maaliskuussa. Viimeiset venäläiset poistuivat kasarmialueelta huhtikuussa 1918.

Sodan jälkiselvittelyissä ”Valkoisen Kaartin” nimellä perustetun suojeluskunnan ensimmäisinä tehtävinä olivat punaisten etsintä ja vangitseminen, kuulustelut sekä vartiointi. Valtauksen jälkeen paikkakunnalta ja lähiseudulta otettiin runsaasti vankeja. Vankeja tuli myös suuria määriä Riihimäen ulkopuolelta.

Koska poliisin säilytystilat olivat riittämättömät, vankeja sijoitettiin kauppias Skogsterin kolmeen makasiiniin, Karjahuutokauppaosakeyhtiön karjahalliin ja Yhteiskoululle. Ahtaitten tilojen ja karjahallin tulipalon
vuoksi vankeja ryhdyttiin siirtämään kasarmialueelle. Syntyi Riihimäen vankileiri.

Enimmillään vankileirillä oli virallisen raportin mukaan 8495 punavankia. Vuonna 1918 leirillä kuoli yhteensä 1040 punavankia, luvussa ovat mukana myös teloitetut. Syy suureen kuolleisuuteen oli leirillä vallinneet olot, majoitustilojen ja ruoan puute ja niistä johtuneet erilaiset taudit. Tilanne oli niin huono, että vankileirin ylilääkäri pyysi eroa tehtävästään, koska hän ei sietämättömien olosuhteiden ja ruoan puutteen vuoksi halunnut enää olla vastuussa vankien terveydenhoidosta.

Hieman paremmat olosuhteet olivat vangeilla, joilla oli työtä leirissä tai sen ulkopuolella. Yleensä vangit haettiin aamulla leiristä ja palautettiin illalla, jolloin työantajan velvollisuus oli järjestää vankien muonitus. Näin työssä käyvät vangit saivat säännöllisesti enemmän ruokaa kuin muut vangit. Paloheimon omistamiin, Kormuun ja Launosten työväentalolle perustettuihin, työsiirtoloihin vangit myös majoitettiin.

Teloitettuja vankileirillä kuolleista oli 141. Pääosa teloituksista tapahtui kasarmialueella, missä punaisia ammuttiin ainakin kirkon itäpuolella olevassa metsikössä. 

Vankileiri muuttui 15. syyskuuta pakkotyölaitokseksi. Lokakuussa laitoksen kirjoissa oli noin 2400 vankia, joista vielä 130 oli tuomitsematta.

Virallisesti Riihimäen pakkotyölaitos lopetti toimintansa keväällä 1921.

Riihimäen vankileiri.
(Kuva: Riihimäen kaupunginmuseo)Riihimäen vankileiri. (Kuva: Riihimäen kaupunginmuseo)

Vangit pystyttävät piikkilanka-aitaa vankila-alueen ympärille Riihimäen vankileirillä.
(Kuva: Työväen Arkisto)Vangit pystyttävät piikkilanka-aitaa vankila-alueen ympärille Riihimäen vankileirillä. (Kuva: Työväen Arkisto)

Riihimäen vankileiri. Vankeja istumassa kasarmin pihalla.
(Kuva: Työväen Arkisto)Riihimäen vankileiri. Vankeja istumassa kasarmin pihalla. (Kuva: Työväen Arkisto)

Lepolan hautausmaa, veljeshautoja.
(Kuva: Työväentalomuseon kokoelmat)Lepolan hautausmaa, veljeshautoja. (Kuva: Työväentalomuseon kokoelmat)

Sosialidemokraatit kansalaissodan jälkeen

Punaisten hävittyä sodan monet sosialidemokraattien johtajista ja aktiiveista pakenivat Venäjälle, jossa bolsevikit olivat ottaneet vallan. Punaisten toiminnasta sivussa olleet puoluejohdon jäsenet käynnistivät sosialidemokraattisen puolueen toiminnan uudelleen syksyllä 1918. Ensimmäinen yleinen työväenkokous pidettiin Helsingissä 5.11.1918. Kokouksessa päätettiin puoluekokouksen koolle kutsumisesta, joka pidettiinkin jo 27-29.12.1918 Helsingissä.

Seuraavissa vaaleissa 1919 puolueen kannatus osoittautui suunnilleen aiemman kaltaiseksi, vaikka iso joukko työväkeä oli kuollut kansalaissodassa, joutunut pakenemaan Neuvosto-Venäjälle tai menettänyt kansalaisluottamuksensa sisällissotaa seuranneissa oikeudenkäynneissä.

Kommunistit erkanivat omaksi puolueeksi. Neuvosto-Venäjälle paenneet puolueen radikaalit perustivat elokuussa 1918 Moskovassa Suomen kommunistisen puolueen.

Riihimäen Työväenyhdistys kansalaissodan jälkeen

Kansalaissodan jälkeen ja osittain jo sen aikana kumousliikkeessä sivussa olleet sosialidemokraatit ryhtyivät muokkaamaan maaperää järjestötoiminnan uudelleen aloittamiselle. Työväenyhdistyksen ensimmäinen kansalaissodan jälkeinen kokous oli 8.12.1918. Siinä päätettiin osallistumisesta tammikuussa pidettäviin kunnallisvaaleihin.

Riihimäen työväenyhdistyksen jäsenmäärä oli vuoden 1919 alussa vain 21. Sodassa kuolleita yhdistyksen jäseniä oli vain muutama kymmenen, muut olivat jääneet pois toiminnasta muista syistä. Jo vuoden 1919 aikana yhdistyksen toiminta lähti kuitenkin vilkkaasti käyntiin. Vuonna 1922 Riihimäki erosi Hausjärvestä omaksi kauppalakseen.

Riihimäen työväentalo 1917. 
(Kuva: Työväentalomuseon kokoelmat)Riihimäen työväentalo 1917. (Kuva: Työväentalomuseon kokoelmat)Työväentalon palauttaminen kansalaissodan aikaisesta takavarikosta lisäsi yhdistyksen voimistumista ja tämän ansiosta heräsivät myös kulttuuri- ja muu harrastustoiminta. Naisjaosto, Soittokunta, Päivän Nuoret, nuorisojaosto ja näytelmäkerhot jatkoivat toimintaa. Toimintansa aloitti myös lainakirjasto.

Kansalaissodan jälkeen yhdistys joutui ankariin poliittisiin suuntariitoihin. Vaikeasta 1920-luvun lamakaudesta yhdistys toipui vähitellen 1930-luvulla, jolloin se oli miltei ainoa paikkakunnan työväestön mielialojen ilmentäjä, kun kommunistiset järjestöt lakkautettiin.

Riihimäen Työväenyhdistyksen asemaa vahvisti 1930-luvulla Riihimäen Sosialidemokraattisen Kunnallisjärjestön perustaminen, jolloin työväenyhdistyksen edustustehtävät puolue-elimissä lisääntyivät. Se oli osaltaan voimistamassa myös kunnallisten asioiden hoitamista. Vaikka Riihimäen kauppalanvaltuustossa oli oikeistoenemmistö vuoteen 1945 saakka, niin jo eduskuntavaaleissa kesällä 1933 sosialidemokraatit olivat Riihimäellä suurin puolue. Vuoden 1936 kunnallisvaaleissa ero porvarien hyväksi oli enää vain yksi paikka. Yhdistys valmistautui ottamaan vastuun kunnallisasioiden hoidossa niin, että marraskuussa 1937 hyväksyttiin Riihimäen Työväenyhdistyksen ensimmäinen kunnallisohjelma.

Talvisota lähes keskeytti työväenyhdistyksen toiminnan. Varsinaista poliittista toimintaa ei ollut. Työväentalo oli sotilaskäytössä talvisodan ajan ja uudelleen kun jatkosota alkoi. Sodan jälkeen toiminta jatkui. Syksyn 1945 kunnallisvaaleissa sosialidemokraatit olivat vaaliliitossa toimintaluvan saaneiden kommunistien kanssa.

Sotavuosien aiheuttamaa keskeytystä toiminnassa seurasi voimakas nousukausi, joka jatkui 1950-luvulla. Sosialidemokraattien saamat äänimäärät kasvoivat tasaisesti sota-aikaa seuranneissa vaaleissa, myös kunnallisvaaleissa. Vuoden 1956 vaalien jälkeen puolueella oli Riihimäellä suurin valtuustoryhmä, vuonna 1964 asema vielä vahvistui.

Yhdistyksellä oli merkittävä asema vuonna 1969 avatun Valtakunnallisen yöväentalomuseon perustamisessa ja erityisesti sen sijaintipaikan valinnassa, että se saatiin Riihimäelle.


Lähteet: Työväenliikkeen 100 itsenäisyyden vuotta. Jari Lehtoväre, Riihimäen varuskunnan historia I. Eeva Tuominen, Sisällissota Riihimäellä 1918.

Kuvat: Riihimäen kaupunginmuseo. Työväen Arkisto. Työväentalomuseon kokoelmat.

Aiempien kesänäyttelyiden aiheisiin pääset tutustumaan tästä.